Puolivälissä

Kuten otsikkokin kertoo, reissu on nyt puolessa välissä. 12 viikosta on jäljellä kuusi, ja joitakin päiviä päälle. Aika on kulunut hitaasti ja nopeasti.

Alkuun on kerrottava, että vaikka näistä blogikirjoituksista, sähköposteista ja puhelinsoitoista saattaakin saada hyvin toisenlaisen kuvan, miulla on oikeasti mennyt täällä ihan hyvin. Kertaakaan en ole katunut lähtöäni ja yleensä mieli on hyvä.
Ne huonot hetket ovat kyllä massiivisen huonoja, ja juuri silloin tekee mieli ottaa yhteys Suomen päähän ja valittaa. Niin kuin ensimmäisellä viikolla arvelinkin, sopeutuminen tänne ottaa aikansa, miun kohdalla varmaankin koko kolme kuukautta.
Ja sitten on koti-ikävä. Se että Suomeen jäi mies ja koira ja oma koti, tekee täällä olosta jotenkin kahtiajakautunutta (tämän huomion teki viisas kämppikseni); sitä elää kahdessa paikkaa yhtä aikaa eikä kunnolla kummassakaan. Olen yhteydessä kotiin päivittäin mutta tietenkin fyysinen poissaolo hankaloittaa arjen elämistä siellä J Ja toisaalta täällä ollessa ajatukset ovat usein kotona, ja niin ollen sitä tarkkailee Intiaa ja itseään Intiassa ikään kuin ulkopuolisena eikä usein onnistu olemaan ihan kokonaan läsnä. Asioiden kokeminen jää helposti puolittaiseksi, pelkäksi valokuvien räpsimiseksi.

Mutta olen iloinen ja onnellinen että tulin, onhan kehitysyhteistyön kokeileminen ollut pitkään haaveena, nyt siitä on tullut totta.

Tämä viikko on ollut kaiken kaikkiaan parempi kuin edellinen. Vaikka vatsanseutu ei edelleenkään ole ihan terve, niin energiaa on silti riittänyt töissä käymiseen ja jopa muuttamiseen. Osoite on edelleen sama, mutta saimme toisen suomalaistytön kanssa pienen valittamisen jälkeen käyttöön kahden hengen huoneen jossa on oma nenäliinan kokoinen kylpyhuone. Mutta se on oma. Lisäksi huone on toisessa kerroksessa, joten kun kanssa-asujat saapuvat kotiin juhlimasta, miun ei tarvitse herätä ovikellon soittoon.

Huoneen vaihtaminen ei kuitenkaan ollut yksinkertainen prosessi, vaan vaati useita keskusteluja ja puhelinsoittoja. Tästä tuli myös sellainen fiilis, että olen tosi hankala ja määräilevä tyyppi. Kyseessä oli taas yksi kulttuuriero. Mie nostan asioita pöydälle, tarkoituksenani keskustella ja neuvotella niistä, heitän ikään kuin ajatuksia ilmaan että miten ois tämmöinen? Paikalliset kuitenkin ymmärtävät miun antavan käskyjä ja määräyksiä ja toimivat miun oletettujen toiveiden mukaan sen tarkemmin keskustelematta. Lopputulos on yleensä jotakin muuta kuin mitä miun tarkoitus oli.

Mutta, lopulta jonkinlaiseen ratkaisuun päädyttiin. Oman kylppärin lisäksi viikkoon on mahtunut muutakin superhyvää, kuten vaikkapa matka Jodhpuriin, Siniseen kaupunkiin. Menin junalla, reissu oli ensimmäinen laatuaan Intian maaperällä.
Juna oli ainakin yhtä mukava kuin veeärrän vastaava, ja ainakin yhtä luotettava. Hinta oli pienempi, ja vauhti hidas; reilun 200km matkaan meni viitisen tuntia.
Tykkäsin Jodhpurista jopa enemmän kuin Jaipurista. Kaupunki on pienempi ja tosiaan sininen. Kävimme Mehrangharin linnoituksella, ja se oli upea. Näkymät kaupunkiin olivat mielettömät, ja linnoituksesta on pidetty hyvää huolta. Otin oman audio guiden, joka oli myös huolella tehty ja josta oli paljon iloa linnoitusta kierrellessä.
Linnoituksessa työskentelee myös palm astrologist (kädestä ennustaja?), mr Sharma. Reilulla kuudella eurolla Mr Sharma lupasi kertoa persoonallisuudestani, terveydentilastani, ihmissuhteistani ja työurastani. Kokemus oli ihan jännittävä. Jotkut asioista osuivat ihan kohdalleen - pelkästään kämmentäni tutkimalla Sharma tiesi kertoa että minulla on migreenejä ja ongelmia vatsan kanssa, että olen tavannut jonkun erityisen parikymppisenä (toki sormus sormessa saattoi antaa vinkkiä tähän) ja että olen joskus turhankin herkkänahkainen. Toiset jutut taas eivät ihan niin kohdalleen osuneet. Mutta jo pelkästään moisen persoonallisuuden tapaaminen kannatti.
Yövyimme Cosy Guest Housessa, jota voin ihan lämpimästi suositella kaikille jotka joskus Jodhpuriin eksyvät. Näkymät kattoterassilta olivat hienot, huoneet siistejä ja kohtuuhintaisia (ihana, ihana AC!), henkilökuntakin oli varsin mukavaa. Sunnuntaina saimme aamupalaseuraksi apinoita. Kaiken kaikkiaan reissu oli todella mukava ja rentouttava.

Töissä käyminen on nykyään ihan mukavaa. Osaan nykyään jo ohjeistaa riksakuskit niin että he löytävät perille suoraan. Toimistolla on aika vähän tekemistä, varsinkaan kun Internet-yhteyttä ei ole, mutta siellä oleminen on ihan leppoisaa. Juon teetä, syön eväitä, pelaan pasianssia; välillä saatan jopa kirjoittaa esitelmää orpokodista (sellainen minulta on siis tilattu), juttelen niiden kanssa joiden englannintaito siihen riittää. Iltapäivisin kävelen orpokotiin ja hengailen siellä kaksi tuntia. Autan lapsia kotiläksyissä, annan englannintehtäviä, välillä piirrellään, lauletaan tai pelataan jotain peliä. Ryhmän koko vaihtelee päivittäin; joskus melkein kaikki ovat päiväunilla, joskus taas yhdistetty luokka/ruokailuhuone on täynnä poikia. Olen päättänyt etten enää edes yritä mitään strukturoitua koko ryhmän opettamista. Keskityn niihin oppilaisiin jotka paikalle tulevat, ja siinä he sitten oppivat englantia jos ovat oppiakseen. Ja käytöstapoja myös, pakotan kaikki sanomaan kiitos ja ole hyvä ja tervehtimään ja hyvästelemään. Kun poikia on paikalla vähemmän, he tuntuvat tykkäävän siitä että jollakin aikuisella on aikaa olla paikalla ja keskittyä hetken vain yhteen lapseen kerrallaan; orpokodissa kun on lähemmäs 40 poikaa ja henkilökuntaa on kuitenkin vain muutama.

Toivottavasti ensi viikkokin on ihan onnistunut. Ja vähemmäksi käyvät päivät ennen kuin kokonaan loppuvat. Se on sekä mukavaa että (jo nyt) haikeaa.