Ihan puskista, Pushkar

Tasaisen varmasti vierivät viikot, Intiassakin.

Juhannusaaton kunniaksi Jaipurissa oli hiekkamyrsky, joka (ilmeisesti) katkoi välillä myös sähköjä ja nettiyhteyden. Jälkeenpäin käytiin iltakävelyllä läheisellä ostarilla, ja myrskyn jälkeen ilma oli jopa viileä - tarkoittaa, että lämpötila oli jossain kolmenkympin hujakoilla.

Muulla tavoin jussia ei vietettykään, vaikka meitä suomalaisia täällä kyllä on useampi. Enemmän innoissaan sitä oli kahdesta vapaapäivästä.
Lauantaina retkeiltiin Ajmerin kautta Pushkariin, joka on Lonely Planetin mukaan eräs hindujen pyhistä kaupungeista.
Sekä Ajmer että Pushkar olivat hämmentävän pieniä Jaipurin jälkeen. Jainalaistemppelissä oli paljon kultaa, siksi sillä onkin englanninkielinen nimi Golden Tempel. Matka Ajmerista Pushkariin paikallisbussilla oli hankalampi kuin kuviteltiin. Busseihin ahtautui ihmisiä noin kolme kertaa sen verran kuin sen todellinen kapasiteetti oli. Ihmisiä tunki sisään kirjaimellisesti ovista JA ikkunoista. Eihän niitä busseja toki kulje kuin kymmenen minuutin välein. Lisäksi tällainen suomalainen järjestyksen ihminen ei ymmärtänyt, että ikkunasta etukäteen sisään heitetty vesipullo varaa tietenkin koko penkkirivin. Tästä eräskin setä hirmustui ja tuli melkein siitä samasta ikkunasta sisään ja päälle. Tilanne onneksi rauhoittui, kun sedän vaimo ja poika mahtuivat kuitenkin istumaan. Eikä tilaa sille tappelulle olisi oikein ollutkaan.

Pushkarin järvi on lähes kuivunut. Se oli surullinen näky. Kaupungissa oli paljon länsimaalaisia. Se taas oli jotenkin lohduttavaa. Täällä kotikaupungissa Jaipurissa sitä on kirkuvanpunainen huutomerkki aina kun lähtee ulos, mutta Pushkarissa sulautui joukkoon edes vähän -vaikka kyllä sielläkin joutui tai pääsi joihinkin valokuviin poseeraamaan jonkun serkun miehen tädin isoäidin ja sen lastenlasten kanssa.

Pushkarin reissu oli hyvin opettavainen. Ensinnäkin, seuraavalla kerralla en yritä mahduttaa kaikkea yhteen päivään, vaan varaan suosiolla aikaa ainakin yhden yön verran. Lisäksi osaan varoa niitä “pappeja” jotka kyselemättä mitään alkavat esittelemään temppeleitä ja vaativat sitten rahaa. Kaikissa temppeleissä, joissa olen vieraillut, on yleensä donation box, johon voi tehdä pienen lahjoituksen, ja mielelläni niin teenkin. Mutta nämä inhottavat ahneet ihmiset vaativat hurjia summia (perheesi onnen takaamiseksi tietenkin ), raha tuskin löytää tarkoitettua kohdettaan ja lisäksi koko vierailu on pilalla. Sitä haluaisi olla kunnioittavan kiinnostunut toisille pyhistä paikoista, ja jotkut näkevät siinä vain tilaisuuden tienata.

Mutta onneksi jokaista veemäistä paikallista kohden löytyy myös niitä, jotka haluavat auttaa, ja jaksavat selittää höhlälle länsimaalaiselle turistille miten tämäkin asia toimii ja miksi. Että älä suotta jonota lippuja tässä luukulla, menet vain bussiin istumaan. Ravintolasta järjestetty taksi oli ajoissa paikalla ja vei oikealle bussilaiturille, eikä kuski edes ajanut liian lujaa. Kolme eri papparaista kävi näyttämässä että tämä on se Jaipurin bussi. Ai kaverisi on vielä vessassa? Ootas, sanotaan kuskille ettei lähde vielä. Ja niin ollen, kun istuimme bussissa matkalla takaisin Jaipuriin (väliin sitä lipsauttaa jopa sanan “koti” tähän kohtaan) , olin jo sitä mieltä että reissu oli ollut ihan onnistunut.

Pushkarista löytyivät myös ensimmäiset tuliaiset. Bazaarikadulla oli miellyttävä kävellä, kun kojujen myyjät antoivat rauhassa ihastella tavaroita.

Ulkolämpötila hipoo jälleen saunalukemia. Menen nyt tuulettimen alle makaamaan loppuillaksi.

Sopeutumisia

Toinen viikko Intiassa kallistuu kohti loppuaan.

Viime viikonloppuna kävin katsomassa Taj Mahalia Agrassa. Kannatti. Melkein itketti, kun se avautui eteen ensimmäistä kertaa. En normaalisti ole ihan niin herkkä, mutta nyt takana oli yö erittäin lämpöisessä bussissa. Nukuin ehkä tunnin.
Bussimatka oli kuitenkin miellyttävä yllätys, omille kolmimetrisille koiville oli hyvin tilaa ja bussissa numeroidut paikat joten istumaan pääsi varmasti. Hinta euroissa noin vitosen luokkaa.
Agran reissu oli (alkukankeutta lukuun ottamatta) varsin onnistunut, olin koko ajan ihan valtavan innoissani Intiasta ja erityisesti siitä että olen itse täällä.

Noin muuten mielialat ovat aaltoilleet ylös alas. Esimerkiksi eilisenä aamuna melkein tuhersin itkua moporiksassa matkalla töihin, kun kuski ei taaskaan osannut perille eikä itselläkään ollut hajua siitä missä mennään, saatikka siitä mihin pitäisi mennä. Kerran, kaksi on käynyt niin, ettei kuski osaa perille ja alkaa siksi vaatia lisää rahaa kesken matkan. Se on vähän pelottavaa, kun on keskellä täysin vierasta aluetta. Toistaiseksi on selvitty ilman lisämaksuja tai ongelmia.

Toisaalta taas, työ orpokodissa, Apna Gharissa, on aika hauskaa. Olen päättänyt olla stressaamatta siitä. Samoin vapaa-ajan vietto esimerkiksi hindinkielisessä leffassa (Rajneeti voittaa taatusti kaikki Oscarit ja Golden Globet poliittisen draamatoiminnan sarjassa)tai hikisissä basaareissa on mukavaa. Niin siinä on toistaiseksi käynyt, että päätyi Intiaan viettämään aikaa muiden suomalaisten kanssa. Mutta tässä koti-ikävässä se on kait ihan suotavaa.

Elämä täällä on yhtä absurdia tilannetta. Kun tulee hikisenä kotiin eikä vettä olekaan enää. Kun huitoo riksakuskia ja paikalle tulee samalla parit motoristit jotka tarjoavat kyytiä ilmaiseksi - “Don’t worry, I have a helmet in my home!”. Kun leffateatterissa ihmiset puhuvat vapautuneesti kännykkään ja käyvät ostamassa popcornia jos siltä just nyt tuntuu. Kun ei yhtään tiedä mitä tässä nyt oikein on menossa. Välillä on vaikeaa tunnistaa, onko tilanteessa jotain aidosti pelättävää vai ei. Itse olen varmuuden vuoksi epäluuloinen kaikkea kohtaan. Koko aikaa ei kuitenkaan jaksaisi olla peloissaan; ehkäpä tasapaino vielä löytyy?

Täällä tuntuu kuitenkin hyvältä kuulua naisten heimoon. Paikalliset naiset, niin kuin vaikka orpokodin johtaja ja työntekijät, ovat loputtoman kilttejä ja auttavaisia. Olisi mukava tietää heidän ajatuksistaan ja elämästään enemmänkin. Harmi ettei yhteistä kieltä ole.

Tänään oli ihan hyvä päivä. Vettä tulee, sähköt toimii, riksakuski löysi perille melkein heti, vatsa ei ole kipeä tai sekaisin. Kyllä tämä tästä, kuulkaa.

Ensimmäisistä päivistä

Joitain päiviä on ehtinyt vierähtää Aasianmaalla. Olen asettunut asuntolaani, aloittanut työt, ja tingannut ensimmäiset moporiksakyydit (tunnetaan täällä myös tuk-tukkeina).

Vielä en ole kovin ihastunut Intiaan, enkä ehkä tulekaan tottumaan kuumuuteen, likaisuuteen ja ihmisiin jotka asuvat esimerkiksi liikenteenjakajissa ja siltojen alla.
Liikenteenjakajista on hyvä rakentaa aasinsilta liikenteeseen, jota lienee päivitelty jokaisessa blogissa, matkakertomuksessa ja jutussa jota Intiasta koskaan on tehty tai tullaan tekemään ja kertomaan. Niinpä voin vain tyytyä toteamaan, että liikenne on juuri sellaista mitä kerrotaan, mutta siihen tottuminen ei näyttäisi vievän paljoakaan aikaa. Naurattaa jo valmiiksi ajatus itsestä auton ratissa kun Suomeen paluu koettaa.

Kovin erilaista on kuin kotona, tai missään missä olen aikaisemmin ollut. Kiehtovaa se on, ja samalla naurattaa monet absurdit tilanteet. Suomalainen villasukkakotihiiriseinäruusu muuttuu Intiassa nähtävyydeksi. Esimerkiksi lähikojulla limppariostoksilla ollessa tiskin taakse kertyi kymmenkunta miestä tuijottamaan skandinaavisen vaaleaa ihmettä. Mitään inhottavaa ei kuitenkaan ole vielä tapahtunut, ja tuijotuksen toki kestää; on siihen saattanut itsekin joskus syyllistyä.
Tänään on huvittanut myös kotikadun varrelta löytynyt sänky, jossa mies otti päikkäreitä, ja kamelikuskit jotka ihan luontevasti suhaavat kaoottisen moottoriliikenteen keskellä, sekä vielä tietenkin vessat joissa on reikä lattiassa eikä vessapaperia - käsi on luotu siihen tarkoitukseen. Mie kyllä käytän sitä paperia kuitenkin.

Töistä sen verran, että lopulta päädyin opettajaksi poikien orpokotiin. Muut eivät juuri puhu englantia, mutta tähän asti on selvitty ihan hyvin. Pojat vaikuttavat ihan tyytyväisiltä oloihinsa, ja orpokoti onkin tosi siisti vaikkakin pieni, ja henkilökunta mukavaa kielimuurista huolimatta(tai ehkä juuri sen takia?) . Vähän ulalla olen siitä, miten opettaa matikkaa vieraalla kielellä, varsinkin kun tuo hindinkielentaito on olematon. Ja on vaikea olla puuttumatta kun lapsia läpsitään - se on täällä ihan yleistä.

Koti-ikävä on ollut kova. Olin siihen varautunut, mutta kyllä sopeutuminen silti teettä työtä, luulen että olen siinä vasta alussa.
Siihen on kovasti auttanut ns. normaalien asioiden tekeminen, niin kuin ruokakaupassa käyminen, pyykinpesu, töissä käyminen. Lisäksi on mukavat ihmiset; asuntolassa asuu paljon nuoria aikuisia eri maista, jotka tekevät vapaaehtoistöitä tai harjoittelua eri organisaatioissa.
Ja vielä langaton netti, jolla pääsee jokapäivä juttelemaan kotiin, on ihana, ihana keksintö.

Päätän raporttini tällä kertaa täältä tuonne. Kirjoitan varmasti pian lisää.

TJ tosi vähän

Nythän on niin, että viisumi on passissa, rokotteet ruumiissa, matka on tekemistä vaille valmis.
Lauantaina se alkaa.

Vatsassa on joku ajellut vuoristorataa jo useamman päivän. Oireet voivat toki johtua myös aloitetusta malarianestolääkityksestä (huh miten hurjia juttuja siitäkin liikkuu). Ajatukset ovat niin kovasti jo lähdössä että eilen ajoin punaisia päin. Pelti ei rytissyt mutta torvet soivat, naama oli häpeästä yhtä punainen kuin se liikennevalo jota miunkin olisi pitänyt totella.

Koti-ikävää olen potenut varmuuden vuoksi jo näin etukäteen. Kun kolme kesäistä kuukautta ovat vielä edessäpäin, tuntuu se pitkältä ajalta. Syyskuussa ihmettelen, että joko se on takanapäin?

Ensi viikolla tähän aikaan olen ollut Intiassa jo parisen päivää. Sen ajatteleminen tuntuu huikaisevalta (hyvä sana, tuo huikaiseva, se on vähän niinkuin häikäisevän ja huimaavan risteytys).
Kirjoitan sieltä lisää; nyt nautiskelen vielä pari päivää alkavasta suomalaisesta kesästä ja omasta kodista.