Viikko on ollut vähän tylsä, ja sateinen. Monsuuni on todellakin saapunut Intiaan. Vesi on kyllä kovin tervetullutta. Esimerkiksi Pushkar- järveen on saatu vettä ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen.
Mikään ei ehdi kuivua kunnolla, ja huoneessa kaikki tuntuu hivenen kostealta, myös sänky ja lakanat. Mutta vaikka Lonely Planet muuta väitti, sateet myös viilentävät ilmaa, ainakin hetkellisesti. Öisin ei ole ollut tuskaisen kuuma, ja se helpottaa nukkumista. Välillä joutuu jopa ryömimään lakanan alle ettei palelisi.
Cooleri tosin huutaa niin että korviin on laitettava korvatulpat.

Keskiviikkona kokkailimme ruokaa, puuhastelin keittiössä ensimmäistä kertaa kuuteen viikkoon. Tuli hyvin kotoisa olo! Asumiseen kuuluu kyllä ruoka kolme kertaa päivässä (aamupala, lounas ja päivällinen). On sanottava ettei tarjottu ruoka ole kovin kummoista. Yleensä ottaen olen kovin ihastunut intialaiseen ruokaan, mutta asunnolla se ei usein ole kovin maistuvaa. Joskus tarjolla on vain perunaa riisillä, ja lisäksi chapatia. Aamupalalla on vaaleaa leipää ja hilloa. Niinpä ajattelimme että vaihtelu virkistää, ja parin muun harjoittelijan kanssa valmistimme Green Thai Currya ja tuoretta salaattia. Hyvälle maistui.

Ensimmäisinä viikkoina miun paino tippui kovasti; kuumuus vei ruokahalun ja sairastelu vei vyötäröltä vielä vähän lisää. Nykyään ruoka maistuu taas entiseen malliin, mutta vaikka nälkä onkin hieno tunne pitkän tauon jälkeen, on vähän sääli huomata että paino on pian entisellään,ellei enempikin.

Viikonloppu Jaipurissa; kävin katselemassa nähtävyyksiä ja elokuvissa ja ostoksilla (lissää tuliaisia!). Kuusi viikkoa siinä meni että uskaltauduin keskustaan yksin. Vähän ihmettelen nyt että miksi odotin niin kauan. Pimeällä se yksinolo ei edelleenkään kannata mutta päiväsaikaan ihmisten huomio on ihan siedettävissä mitoissa.
Sunnuntaina on jälleen yhdet läksiäiset. Suurin osa harjoittelijoista ja vapaaehtoisista viettää täällä vain neljästä kuuteen viikkoa; näin olleen taloon tulee jatkuvasti uusia kasvoja ja ne, joihin on juuri ehtinyt tutustua lähtevät pois. Mutta mie se vain jään.

Töissä ei mitään uutta tai ihmeellistä; se vain vähän väsyttää jo. Tällä viikolla toimistolla on ollut entistä enemmän porukkaa, ilmeisesti he pitävät kokouksia. Välillä juodaan teetä, ja kerran koko porukka rupesi laulamaan. Kuten sanottu, ei täällä tehokkuutta niin kaivata tai arvosteta.
Lapset ovat kyllä edelleen hauskoja. Innostuvat pienistä asioista niin kuin vaikka paperilennokeista. Bingo on ollut toinen hitti. Sitä on pelattu ahkerasti. On siitä vähän hyötyäkin, pojat oppivat aakkosia ja numeroita. Koetan muistuttaa itselleni päivittäin, että olen täällä hyvin lyhyen aikaa enkä ehdi siinä ajassa kouluttaa kenestäkään sujuvaa englannin kielen käyttäjää, semminkin kun oma kielitaito tuntuu olevan hyvin ruosteessa.

Ensi viikolla on luvassa retki Mt. Abuun ja Udaipuriin. Molemmat kuulemma viileämpiä paikkoja kuin Jaipur. Odotan matkaa kovasti; Mt. Abussa pääsee ehkä vähän luontoonkin vaeltamaan.

Puolivälissä

Kuten otsikkokin kertoo, reissu on nyt puolessa välissä. 12 viikosta on jäljellä kuusi, ja joitakin päiviä päälle. Aika on kulunut hitaasti ja nopeasti.

Alkuun on kerrottava, että vaikka näistä blogikirjoituksista, sähköposteista ja puhelinsoitoista saattaakin saada hyvin toisenlaisen kuvan, miulla on oikeasti mennyt täällä ihan hyvin. Kertaakaan en ole katunut lähtöäni ja yleensä mieli on hyvä.
Ne huonot hetket ovat kyllä massiivisen huonoja, ja juuri silloin tekee mieli ottaa yhteys Suomen päähän ja valittaa. Niin kuin ensimmäisellä viikolla arvelinkin, sopeutuminen tänne ottaa aikansa, miun kohdalla varmaankin koko kolme kuukautta.
Ja sitten on koti-ikävä. Se että Suomeen jäi mies ja koira ja oma koti, tekee täällä olosta jotenkin kahtiajakautunutta (tämän huomion teki viisas kämppikseni); sitä elää kahdessa paikkaa yhtä aikaa eikä kunnolla kummassakaan. Olen yhteydessä kotiin päivittäin mutta tietenkin fyysinen poissaolo hankaloittaa arjen elämistä siellä J Ja toisaalta täällä ollessa ajatukset ovat usein kotona, ja niin ollen sitä tarkkailee Intiaa ja itseään Intiassa ikään kuin ulkopuolisena eikä usein onnistu olemaan ihan kokonaan läsnä. Asioiden kokeminen jää helposti puolittaiseksi, pelkäksi valokuvien räpsimiseksi.

Mutta olen iloinen ja onnellinen että tulin, onhan kehitysyhteistyön kokeileminen ollut pitkään haaveena, nyt siitä on tullut totta.

Tämä viikko on ollut kaiken kaikkiaan parempi kuin edellinen. Vaikka vatsanseutu ei edelleenkään ole ihan terve, niin energiaa on silti riittänyt töissä käymiseen ja jopa muuttamiseen. Osoite on edelleen sama, mutta saimme toisen suomalaistytön kanssa pienen valittamisen jälkeen käyttöön kahden hengen huoneen jossa on oma nenäliinan kokoinen kylpyhuone. Mutta se on oma. Lisäksi huone on toisessa kerroksessa, joten kun kanssa-asujat saapuvat kotiin juhlimasta, miun ei tarvitse herätä ovikellon soittoon.

Huoneen vaihtaminen ei kuitenkaan ollut yksinkertainen prosessi, vaan vaati useita keskusteluja ja puhelinsoittoja. Tästä tuli myös sellainen fiilis, että olen tosi hankala ja määräilevä tyyppi. Kyseessä oli taas yksi kulttuuriero. Mie nostan asioita pöydälle, tarkoituksenani keskustella ja neuvotella niistä, heitän ikään kuin ajatuksia ilmaan että miten ois tämmöinen? Paikalliset kuitenkin ymmärtävät miun antavan käskyjä ja määräyksiä ja toimivat miun oletettujen toiveiden mukaan sen tarkemmin keskustelematta. Lopputulos on yleensä jotakin muuta kuin mitä miun tarkoitus oli.

Mutta, lopulta jonkinlaiseen ratkaisuun päädyttiin. Oman kylppärin lisäksi viikkoon on mahtunut muutakin superhyvää, kuten vaikkapa matka Jodhpuriin, Siniseen kaupunkiin. Menin junalla, reissu oli ensimmäinen laatuaan Intian maaperällä.
Juna oli ainakin yhtä mukava kuin veeärrän vastaava, ja ainakin yhtä luotettava. Hinta oli pienempi, ja vauhti hidas; reilun 200km matkaan meni viitisen tuntia.
Tykkäsin Jodhpurista jopa enemmän kuin Jaipurista. Kaupunki on pienempi ja tosiaan sininen. Kävimme Mehrangharin linnoituksella, ja se oli upea. Näkymät kaupunkiin olivat mielettömät, ja linnoituksesta on pidetty hyvää huolta. Otin oman audio guiden, joka oli myös huolella tehty ja josta oli paljon iloa linnoitusta kierrellessä.
Linnoituksessa työskentelee myös palm astrologist (kädestä ennustaja?), mr Sharma. Reilulla kuudella eurolla Mr Sharma lupasi kertoa persoonallisuudestani, terveydentilastani, ihmissuhteistani ja työurastani. Kokemus oli ihan jännittävä. Jotkut asioista osuivat ihan kohdalleen - pelkästään kämmentäni tutkimalla Sharma tiesi kertoa että minulla on migreenejä ja ongelmia vatsan kanssa, että olen tavannut jonkun erityisen parikymppisenä (toki sormus sormessa saattoi antaa vinkkiä tähän) ja että olen joskus turhankin herkkänahkainen. Toiset jutut taas eivät ihan niin kohdalleen osuneet. Mutta jo pelkästään moisen persoonallisuuden tapaaminen kannatti.
Yövyimme Cosy Guest Housessa, jota voin ihan lämpimästi suositella kaikille jotka joskus Jodhpuriin eksyvät. Näkymät kattoterassilta olivat hienot, huoneet siistejä ja kohtuuhintaisia (ihana, ihana AC!), henkilökuntakin oli varsin mukavaa. Sunnuntaina saimme aamupalaseuraksi apinoita. Kaiken kaikkiaan reissu oli todella mukava ja rentouttava.

Töissä käyminen on nykyään ihan mukavaa. Osaan nykyään jo ohjeistaa riksakuskit niin että he löytävät perille suoraan. Toimistolla on aika vähän tekemistä, varsinkaan kun Internet-yhteyttä ei ole, mutta siellä oleminen on ihan leppoisaa. Juon teetä, syön eväitä, pelaan pasianssia; välillä saatan jopa kirjoittaa esitelmää orpokodista (sellainen minulta on siis tilattu), juttelen niiden kanssa joiden englannintaito siihen riittää. Iltapäivisin kävelen orpokotiin ja hengailen siellä kaksi tuntia. Autan lapsia kotiläksyissä, annan englannintehtäviä, välillä piirrellään, lauletaan tai pelataan jotain peliä. Ryhmän koko vaihtelee päivittäin; joskus melkein kaikki ovat päiväunilla, joskus taas yhdistetty luokka/ruokailuhuone on täynnä poikia. Olen päättänyt etten enää edes yritä mitään strukturoitua koko ryhmän opettamista. Keskityn niihin oppilaisiin jotka paikalle tulevat, ja siinä he sitten oppivat englantia jos ovat oppiakseen. Ja käytöstapoja myös, pakotan kaikki sanomaan kiitos ja ole hyvä ja tervehtimään ja hyvästelemään. Kun poikia on paikalla vähemmän, he tuntuvat tykkäävän siitä että jollakin aikuisella on aikaa olla paikalla ja keskittyä hetken vain yhteen lapseen kerrallaan; orpokodissa kun on lähemmäs 40 poikaa ja henkilökuntaa on kuitenkin vain muutama.

Toivottavasti ensi viikkokin on ihan onnistunut. Ja vähemmäksi käyvät päivät ennen kuin kokonaan loppuvat. Se on sekä mukavaa että (jo nyt) haikeaa.

Sairastellen lakkoon

Sunnuntaina olimme viettämässä Sinin, suomalaisen vapaaehtoisen, viimeistä iltaa kaupungilla. ( Asiaankuulumattomana anekdoottina on pakko mainita Baked Alaska, jälkiruoka. Se oli VALTAVA. Kuten eräs irlantilainen totesi: That’s like eating a baby or something. )
Kämpälle päästessä löysimme ilmoitustaululta lapun, jossa luki jotakin jostakin yleisestä lakosta ja työpäivän peruuntumisesta ja älkää lähtekö asunnolta please. Seuraavana aamuna selvisi, että koko Intia on lakossa ja suljettu. Oppositio organisoi mielenilmauksen koska hallitus päätti nostaa polttoaineen veroa. Ulkona liikkumista kehotettiin välttämään ilmeisesti turvallisuussyistä; levottomuuksien mahdollisuus oli olemassa.

Tilanne tuntui aika jännittävältä, mutta todellisuus ainakin Jaipurissa oli toinen; suurin osa kaupoista oli auki, vain koulut olivat suljettuina. Jopa tuk-tukkeja näkyi liikenteessä. Paljastan tässä siis, että uskaltauduin ulos vaikka toisin kehotettiin. Ensin vain parinsadan metrin päähän lääkekaupoille, ja illalla riksan kyydissä rautatieasemalle. En kohdannut levottomuuksia, vaan päinvastoin vähän hiljaisemman ja rauhallisemman kaupungin.

Muuta jännittävää tässä viikossa ei ole ollutkaan. Sunnuntaina sairastuin flunssaan, joka jatkui luontevasti mahataudilla maanantaina. Sitä parannellessa menikin useampi päivä. Voin kertoa, että kuumeilu helteisessä Intiassa sähkökatkoksen keskellä, niin etteivät tuulettimet tai ilmastoinnit toimi, on vähä tuskasta. Poor me!!

Perjantaina menin kuitenkin töihin, vaikka se olikin kunnon kannalta ehkä turhan aikaista.
Työpaikka ei varsinaisesti ole vaihtunut, jatkan edelleen samassa organisaatiossa. Aamupäivisin menen toimistolle, joka on aivan orpokodin tuntumassa, tekemään jotain. Koska ihan selvää toimeksiantoa en ole vielä(kään) saanut, olen keksinyt itse itselleni tekemistä . Iltapäivisin opetan kuten ennenkin.

Toimiston työkulttuuri on kyllä hauskaa seurattavaa. Porukkaa on yleensä enemmän kuin vähemmän. Monilla ei tunnu olevan mitään erityistä tekemistä, kunhan hengailevat, polttelevat tupakkia ja keskustelevat. Välillä osa porukasta katoaa jonnekin, mutta onneksi tilalle tulee aina uusia ihmisiä. Läsnäoleminen on selvästi tärkeämpää kuin työnteko tai sen tehokkuus. Eräskin nuorimies viihtyi hyvinkin puoli tuntia tuijotellen miun läppäriä, tai miuta, mene tiedä. Toisen tehtävänä tuntuu olevan lähinnä teen keittäminen toisille.

Olen tässä reilun kuukauden aikana nähnyt toki muutakin itselle hyvin erikoista josta en ole vain muistanut blogissa kertoa. Ainakin tässä osassa Intiaa on tapana tervehtiä koskemalla jalkateriä, oikeammin nuoremmat koskevat vanhempien jalkoja. Ilmeisesti tapaan kuuluu myös tämän vanhemman yritys estää toista koskemasta jalkateriin; tästä en ole ihan varma, mutta siltä se miun silmiin näyttää. Anteeksipyydettäessä vedetään omia korvanlehtiä alaspäin, näin tekevät ainakin lapset.
Itse en ole tähän törmännyt, mutta jotkut kanssalänsimaalaiset naiset ovat kertoneet paikallisten naisten koskevan heitä rintoihin; ei mitenkään kourimistarkoituksessa vaan eräänlaisena(toivottavasti!)kohteliaana eleenä.
On myös ihan yleistä, että miehet kulkevat käsikädessä tai toistensa kainalossa. Eikä kyse ole rennosta, homoystävällisestä ilmapiiristä (koska täällä se on edelleen tabu) vaan se nyt vain on täällä tapana. Sen sijaan miehet ja naiset eivät juuri koske toisiinsa julkisilla paikoilla. Seksi (varsinkin esiaviollinen) ja seksuaalisuus ovat asioita, joista ei puhuta, niitä ei pidä tuoda esille.
Melkein jokaiseen lippulappuseen kysytään naiselta aviopuolison tai isän nimeä.
Uskonto näkyy erityisesti joka nurkasta löytyvinä alttareina; sellainen on mm. ostoskeskuksen pääsisäänkäynnin vieressä. On ollut jännää elää kulttuurissa, josta enemmistö edustaa jotakin muuta kuin kristittyjä, ja joka samalla on uskonnollisin kulttuuri johon olen omakohtaisesti tutustunut.

Viikonlopun kohokohta oli elefanttien tapaaminen. Toinen suomalaistyttö on tutustunut paikalliseen poikaan, jonka vanhemmilla on elefanttifarmi. Siis elefanttifarmi, johon onnekseni pääsimme tutustumaan. Ovat muuten isoja. Nuorin norsu oli kovin kiinnostunut miun laukusta ja sen sisällöstä. On se kärsä kätevä peli.

Iloa jatkuvaan kesään, ystävät!

Monsuuni in my mind

Se tosiaan unohtui mainita, että monsuunikausi alkoi oikeastaan samana päivänä kun kuu vaihtui kesäkuusta heinäkuuhun. Ilma on melkein raikas ja lämpötilakin vain +35. Vesi tulee tarpeeseen; meillä on sentään päässyt suihkuun joka päivä,(ja allasbileissä altaassa oli vettä) mutta läheskään kaikilla ei ole sitä iloa. Vesivessat tuntuvat ihan järjettömiltä. Jos joku haluaa aloittaa kuivakäymäläkampanjan täällä, mie olen mukana!
Veden lisäksi meidän vessasta löytyi yöllä skorpioni. Ne eivät ehkä ole täällä myrkyllisiä.

Monsuunin lisäksi mieltä ylensi eilinen illallisseura, varsinkin eräs intialainen nuorimies joka oli juuri päättänyt opintonsa ja saanut työpaikan. Erikoista tässä on se, että poika on kotoisin slummista ja suurin osa perheestä on ollut aina työttömänä.
Kurjuutta täällä näkee ja kuulee joka päivä. Likaisia vääräsäärisiä lapsia roskia keräämässä, rampoja miehiä ryömimässä turistien seassa, kerjäämässä. Siksi oli hyvä nähdä, että joskus toivoakin on, ainakin joillekin, ainakin joskus.

Kuukausi takana, kaksi edessä

Kolmannes reissusta on tänään takanapäin. Enää koti-ikävä ei ole ihan jokapäiväistä eikä niin isoa. Arki on jotenkin alkanut asettua uomiinsa; aamulla mennään töihin, iltapäivällä tullaan pois, sitten pestään pyykkiä tai tehdään jotakin muuta yhtä jännittävää. Muutaman muun länkkärin kanssa ollaan yritetty luoda keskiviikkotraditiota, se on se ilta kun mennään ulos syömään ja vaikka leffaan.

Omaan arkeen tosin tulee muutoksia taas huomenna, kun harjoittelu menee pohdinnan alle. Orpokodin lapset ovat aloittaneet oman koulunsa, joten päivisin miulla ei ole siellä ketään opetettavia. Orpokodin johtaja ehdotti, että tekisin töitä iltaisin, mutten kyllä ajatellut suostua moiseen. Ensinnäkin on järjetöntä jatkaa lasten koulupäivää vielä illalla (kun ovat jo päivän koulussa olleet ja kotiläksytkin olisi tehtävä) , en halua liikkua Jaipurissa yksin iltaisin enkä myöskään tylsistyä päivisin yksin (muut kun tekevät töitä päiväsaikaan).

Lasten koulun alkaminen tuli vähän yllätyksenä: menin töihin, eikä vastassa ollut kuin pari orpokodin työntekijää ja johtaja. All children go to school, tämä selitti ystävällisesti hymyillen. Toki kannatan koulutusta, mutta olisihan tästä voinut vihjaista miulle jo vaikka edellisenä päivänä.

Huomenna maanantaina on palaveri harjoittelun järjestäjien kanssa, ehkä miulle löytyy vielä joku päivätyö.

Tämän viikon löytö on lähikahvila Koffee Kat, joka on tosi siisti ja ilmastoitu, ja josta saa hyvää suklaakakkua ja sheeshaa eli vesipiippua. Parasta kahvilassa on sen sijainti; sinne kävelee kämpältä viitisen minuuttia. Ainaisen riksakyytitinkaamisen jälkeen se on virkistävä vaihtoehto.

Hostellielämä on alkanut väsyttää. Kaipaan omaa huonetta tai jotakin tilaa joka olisi vaan miulle. Huonekaverit ovat kyllä oikein mukavia, mutta neljä ihmistä käyttämässä yhtä kylpyhuonetta on välillä vähän liikaa. Omaan mielialaan vaikuttavat myös asuintoverien mielialat, ja jonkinlaista yleistä tyytymättömyyttä (asumiseen, Intiaan, harjoitteluun, vapaaehtoistyöhön) on ollut paljolti ilmassa viime päivinä. Vaikka itsellä asiat ovatkin aika kivasti, pistää se välillä kiukuttelemaan pienemmistäkin asioista. Toisen suomalaistytön kanssa olemme vähän haaveilleet omasta kämpästä, mutta nähtäväksi jää viitsiikö kahden kuukauden takia moista ruveta järjestämään.

Lauantaina sattui ensimmäinen (ja toivottavasti viimeinen) pikkuhaaveri. Taustakertomukseksi sen verran, että asun Jay Jawan ColonyIncome Tax (kyllä, tuloverotus)- nimisellä alueella, joka on mitä ilmeisimmin vähän parempaa asuinaluetta. Sen turvallisuudesta huolehtivat vartijoiden lisäksi aluetta ympäröivät muurit ja portit, jotka lukitaan ennen puoltayötä. Joten jos lähtee rimpsalle ja ilta venähtää, joutuu vähän kiipeilemään tai ryömimään päästäkseen kotiin.
No niin. Kävin siis tutustumassa paikalliseen yöelämään ensimmäistä kertaa. Näin Orca-nimisen kattobaarin ja yhdet allasbileet. Join koko illan aikana yhden drinkin, muuten pysyttelin vesilinjalla (tässä kuumuudessa ryyppääminen tuntuu järjettömältä ja sitä se onkin). Erittäin rauhallisen, jopa tylsän illan jälkeen ajelimme moporiksalla kotiin vain huomataksemme että portit ovat lukittuna (tietenkin, kello oli jo yli kaksi yöllä). Sisäinen kooteeooni heräsi ja päätin yrittää portista yli kiipeämällä ja säästää siten uusia farkkuja tuhraantumasta - yleensä kun portti alitetaan ryömimällä. Unohdin kuitenkin tehdä riskianalyysin ja niinpä löin pääni rautaporttiin. Kului sekunti, kaksi ja sitten naamalle valui jotain lämmintä. Portinpäällysen koukut repivät päänahkani auki ja niinpä roiskin iloisesti verta päälleni. Onneksi oli ensiapukurssit käytynä ja tajusin heti painaa huivia otsalle, lisäksi mukana oli sairaanhoitajaopiskelija joka totesi heti ettei hätää, päähaavat tuppaavat aina vuotamaan kovasti mutta pelkällä laastarilla selvinnee. Niin kuin sitten kävikin; kun lopulta pääsimme kämpälle (ryömittyämme portin ali, sääli uusia farkkuja) verenvuoto oli lähes tyrehtynyt. Haava puhdistettiin ja sain otsaan yöksi laastarin. Otsaa ei edes jomottanut ja voi olla, ettei muistoksi jää minkäänlaista arpeakaan.

Näihin dramaattisiin tunnelmiin on hyvä päättää tämänviikkoinen bloggaus. Suomessa on kuulemma kesä, nauttikaa siitä!