Kotiinpaluu

Intia on nyt taaksejäänyttä aikaa. Miulla oli aivan järjettömän kova matkastressi, pelkäsin koko ajan että riksa hyytyy, lento ei lähdekään, lippu ei jostain syystä olekaan oikea, passi katoaa, hotelli ei muistakaan järjestää kuljetusta lentokentälle…

Lähtö Jaipurista olikin melko dramaattinen. Tukeni ja turvani, kämppikseni Ms.E oli sairastellut jo useamman päivän vatsatautia. Noin tunti ennen miun lähtöä hänen kuumeensa sitten nousi rajusti, ja koska Intiassa oltiin, pelättiin malariaa. Sairaalareissuhan siitä tuli. Lentoaikataulujen takia en edes päässyt saattamaan, mutta onneksi mukaan lähti kaksi pätevää ja reipasta naista. Kyyneleet kuitenkin valuivat puolin ja toisin vuolaasti, itsellä kun oli muutenkin haikea olo lähdöstä ja sitten vielä tällaista draamaa pyytämättä ja yllätyksenä.

Onneksi kyse ei kuitenkaan ollut malariasta, vaan rajummanpuoleisesta vatsataudista. Toivomme pikaista toipumista sinne Intiaan!!

Muuten matka Delhiin ja Delhistä kotiin sujui ilman kummempia tapahtumia. Nukuin yön tosi huonosti koska a) olin niin innoissani kotiinpaluusta ja b) pelkäsin etten herää riittävän ajoissa. Hotellikyyditykset kentältä ja kentälle menivät just niinku pitikin, Finnairin kone lähti vain 15min. myöhässä ja saapui Helsinkiin 30min. ajoissa. Lento meni varsin nopeasti, katselin Last King of Scotlandia ja Valentines Dayn (yök!). Miestä vain piti etsiä Helsinki-Vantaalta hetken verran, kun se suomalainen liittymä oli allekirjoittaneelta suljettu eikä siten voinut soittaakaan perään. Lopulta pääsin kuitenkin kotiovelle saakka, sisällä odotti riemukas vastaanotto karvaiselta kaverilta.

Nyt on pyykit pesty, suurin osa tuliaisista jaettu, nautittu puhtaista lakanoista, kuivasta kylppäristä ja oikeasta suihkusta, saunasta, ruisleivästä, alkavasta syksystä ja suomalaisesta luonnosta. Tavattu joitakin rakkaita ihmisiä(toivottavasti näitä tapaamisia tulee vielä monta lisää lähiaikoina)ja vielä palattu takaisin töihin.

Olen vähän herkkänä ollut tämän viikon. Kauhean onnellinen olen siitä että palasin kotiin. Luovuttamista tai ei, miulle se oli oikea ratkaisu.

En vielä osaa eritellä aikaa Intiassa. En oikein edes kestä ajatella omaa arkeani siellä, vaikka toki olen siitä vähän jo jutellutkin eri ihmisten kanssa. Luulen, että jonkinlaista sokkia tässä vielä odotellaan. Toistan, että olen onnellinen kotiinpaluusta, mutta vähän epätodelliselta tämä vielä tuntuu. Sielu taitaa olla vielä matkalla kotiin. Olen töissäkin käynyt jo kolme päivää, mutta sielläkin tuntuu siltä että katselee asioita vähän ulkopuolelta. Työnteko pakottaa kuitenkin rutiiniin, ja uskoisin sen auttavan.

Minkäänlaista yhteenvetoa tähän blogimerkintään ei siis tule. Sellaisen saatan kirjoittaa sitten myöhemmin. Nyt koetan sopeutua ”normaaliin” arkeen, ja nautin kovasti kaikesta tutusta ympärillä – nyt kun se tuntuu raikkaalta ja uudelta.

Miulle saa soittaa ja viestittää, mutta kuvia näkee vain jos tapaa miut siinä samalla!

Slummeja ja muuta jännää

Tällä viikolla pääsin vierailuille Jaipurin slummeihin. Toimistolla on kaksi ranskalaista harjoittelijaa joiden projektin puitteissa pääsin mukaan tutustumaan heidän työkenttäänsä eli slummien kouluihin.

Koulu on kyllä kovin suureellinen sana näille paikoille. Ensimmäinen oli keskellä valtavia jäteläjiä, neljä keppiä kannatteli pressun ja aaltopellinpalasia joiden alla lapset istuvat likaisen maton päällä. Sateella matto oli märkä - kyhäilty suoja ei pitänyt kummoisemmin vettä. Opettajalla oli yksi muovituoli, liitutaulu ja liitua; kaikilla oppilailla ei ollut kyniä tai paperia. Kovin resuisia ja likaisia ja laihoja olivat kaikki lapsista aikuisiin, kärpästen peitossa.
Loput kouluista eivät olleet kummoisempia. Lisäksi mietitytti, kuinka paljon lapset todella lopulta oppivat, koska kaikki eivät käy koulua joka päivä, jos edes joka viikko, opettajia on vain yksi kun oppilaita on jopa nelisenkymmentä yhtä aikaa, kaikki eri ikäisiä ja eri tasoisia. Edes jonkinlainen koulutus on parempi kuin ei koulutusta ollenkaan, mutta hädin tuskin.

Reissu oli todellinen reality bites- päivä. Tapasin myös kymmenvuotiaan tytön, joka oli menossa naimisiin kahden vuoden päästä (autan tässä huonommin matikkaa osaavia, siis 12-vuotiaana). Rajastanin osavaltiossa alaikäisten avioliitot toki lailla kiellettyjä, mutta lakia on ilmeisesti hankala valvoa. Tai sitten siitä ei välitetä tarpeeksi? Näin toki muitakin nuoria tyttöjä jotka olivat raskaana ja joilla pyöri jaloissa parikin tenavaa. Ikää näillä naisilla ei varmasti ollut kuuttatoista enempää.
Tietenkin olin lukenut, kuullut ja nähnytkin että tällaisia asioita Intiassa tapahtuu. Todelliseksi se kuitenkin tuli vasta nyt.

Jos olen aiemminkin kriiseillyt oman harjoitteluni kanssa, nyt se alkoi todella ahdistaa - en mie täällä ole tehnyt mitään millä lopulta olisi merkitystä kenenkään elämässä. Ja vaikka orpokodin pojillekin on jaettu melko huonot kortit, heillä on kuitenkin oikea rakennus kotina (eikä muovipusseista ja vaatteista kyhättyä surkeaa suojaa), ruokaa jokaiselle päivälle, heitä ei naiteta alaikäisinä ja he pääsevät joka päivä oikeaan kouluun; heillä on siis mahdollisuus.
Näille slummien tytöille miulla oli tarjota vain hymy ja hikinen käsi niiksi minuuteiksi jotka slummeissa vietimme.

Vähäsen kumminkin hymyilytti kun eräässä koulussa oli nuori äiti noin vuoden ikäisen lapsensa kanssa. He naureskelivat ja leikkivät keskenään, molemmat näyttivät - ainakin sillä hetkellä - iloisilta ja tyytyväisiltä; erityisesti lasta huvitti tällainen vaaleatukkainen, kalpea täti.

Jälleen vahvistui se käsitys, ettei miun elämänura ole kehitysyhteistyön parissa - ellen sitten tee sitä Suomesta käsin. Slummien kurjuus ei saanut miussa aikaan tahtoa tarttua toimeen, vaan se vain lamaannutti ja teki epätoivoiseksi: Näitä ihmisiä on niin monta, ja auttajia niin vähän, mitään valoa tunnelin päässä ei ole. Ja miten syylliseksi sitä voikaan tuntea itsensä, koska sattuu olemaan valkoihoinen suomalainen.

Toki tähän epätoivoon osasyynä on edelleen reistaileva terveydentila. Purjoilu on toki jäänyt, mutta ruoka tuntuu matkustavan läpi elimistön juuri jälkiä jättämättä. Syöminen tuntuu myös naurettavan vaikealta.
Asuinhuoneen seinästä kasvaa myös hometta, koska rakenteisiin taitaa päästä vettä jokaisesta sateesta. Ah tätä elon ihanuutta.

Ilma on kuitenkin edelleen niin viileä että uni maistuu - yöllisiä vessareissuja lukuun ottamatta. Tapasin uudestaan Mt. Abun mukavat saksalaistytöt ja sain viikonloppuna(listan mukaan suurimmalta osin) orgaanista pizzaa joka maistui raikkaalle ja löysin vielä nätin mekon itselleni tuliaisiksi. Aina jotain hyvääkin.

Kokeilen kuitenkin tässä tämän sosiaalisen median toimivuutta ja sitä miten sana tästä leviää ja paljastan, että päätin kuitenkin tulla kotiin jo perjantaina (13.päivä, toivotaan että koneet pysyy ilmassa). En jaksa enää sairastaa, ainakaan täällä, en halua leikkiä terveydelläni (monet tietänevät että vatsa on miun heikko kohta). En jaksa enää laskea päiviä ja olla masentunut ja epätoivoinen (pääasiallinen mielentila parin viime viikon ajalta). En jaksa Jaipurin likaisuutta enkä melua enkä ihmispaljoutta. Ja kuten sanoin, harjoittelusta on kadonnut kaikki motivaatio ja ilo. Niinpä luovutan ja päätän oleskeluni täältä tähän.
En mie siltikään kadu tänne tulemistani. Kokemus on ollut unohtumaton, mielenkiintoinen, opettavainen, ehdottomasti kaiken hyvän ja pahan arvoinen.
Paitsi postikortit jäi lähettämättä. Sori.

Seuraavan (ja ehkä viimeisen?) kerran kirjoitan luultavasti Suomesta. Olettaisin, että Suomen numeroni alkaa toimia jos ei perjantaina 13. päivä, niin viimeistään maanantaina 16.8.

Siihen asti, toverit!

Huono,hyvä viikko

Juuri kun ehdin ajatella, että viihdyn Intiassa, sairastun uudestaan rajuun vatsatautiin. Ehkä kyseessä oli ruokamyrkytys, koska muita ei sairastellut; olen kyllä yrittänyt olla huolellinen mutta esimerkiksi monsuunin mukanaan tuomia kärpäsiä ei vaan aina pääse karkuun.

Kun kömmin tiistai-iltapäivällä lounaalle, ruoan haju alkoi jännästi kuvottaa. Söin vähän, ja kohta puklasin. Join mehua, purjosin, join vettä, purjosin, join limpparia, purjosin. Koko yläkropan lihakset olivat hellinä kun en tuota oksentelua ole näin aikuisella iällä juuri reenaillut. Tätä rallia jatkoin pari päivää ja jokusen kilon verran. Torstaina silmät ammottivat syvällä päässä kuin nälkämaan lapsella. Suurin osa ruoista tuntui etovilta, mutta sain kuitenkin alas palasen pitsaa ja myöhemmin kupin nuudeleita. Koska ne pysyivät sisällä, päätin että olen riittävän terve lähtemään pidennetylle viikonlopulle Udaipuriin ja Mount Abuun. Samalla pakenin kätevästi läksiäisiä, joita viime viikonloppuna oli useita; surullista kun juuri ystäviksi tulleet lähtevät. Niinpä oli helpompaa lähteä itse ensin.

Huonekaverin kanssa olimme Internetin ihmemaailmasta buukanneet liput torstai-iltana lähtevään yöbussiin. Oletimme, että kun lähtöpaikkana lipussa lukee Jaipur, se tarkoittaa tietenkin Jaipurin pääbussiasemaa (Sindhi Campia). Päätimme kuitenkin varmuuden vuoksi lähteä bussiasemalle tuntia aikaisemmin, että aikaa etsimiseen jäisi.
Tarkistimme parilta eri luukulta bussin lähtöpaikan, joo, se on platform number three. Kun bussin piti olla paikalla, etsimme laituri kolmosen ja aloimme huhuilla oikeaa bussia. Kävi ilmi, ettei meidän bussimme lähdekään Sindhi Campista, joka on tarkoitettu ainoastaan govermental busseille, ei yksityisille (jollainen meidän bussimme tietenkin oli). Missä siis lähtöpaikka? Ensin meidät neuvottiin ulos, jonka jälkeen neuvottiin ottamaan tuk-tuk, joka vei hotellin pihaan, joka olikin väärä hotelli. Onneksi paikalle osui (taas!!) kilttejä setiä, jotka lippuamme tutkittuaan soittivat bussiyhtiöön, kysyivät oikean paikan ja käskivät bussia odottamaan koska kaksi suomalaistyttöä on vielä tulossa kyytiin (tässä vaiheessa bussin lähtöaikaan oli minuutti). Otimme jälleen tuk-tukin, jonka kuskilla ei tuntunut olevan kiire vaan hän oli hyvin kiinnostunut avioliittotilanteestamme ja lapsistamme ja kaikesta mahdollisesta muusta. Allekirjoittanut hieman hermostui jo ja pyysi(käski) kuskia kiirehtimään pikkuisen. Oikeaa paikkaa ei meinannut löytyä, ja kämppiksen kanssa jo päätimme että lähdetään Sindhi Camppiin ja otetaan joku toinen yöbussi Udaipuriin. Kuski ei kuitenkaan kuunnellut ohjeita vaan päätti yrittää vielä kerran ja KAS! Bussi löytyi! Vastassa oli kuski ja lipuntarkastaja ja hyvin, hyvin vihainen nuorimies - kanssamatkustaja, joka ei tykännyt kun turistit tulevat viisitoista minuuttia myöhässä. Kolmessa minuutissa saimme särjetyksi rahaa niin että riksakyyti saatiin maksettua, annoimme liput tarkastajalle, lastasimme laukut sisään, etsimme oikean makuupaikan (kyllä, meillä oli makuupaikat bussissa!) ja bussi pääsi liikkeelle.
Vatsataudista toipuvana pomppuinen ja töyssyinen matka oli ihan mielenkiintoinen, mutta meni kuitenkin ihan mukavasti ja nopeasti. Sain jopa nukuttua.

Aamun valjetessa saavuimme Udaipuriin. Kaupunki oli ja on ihana. Vihreä, puhdas (ainakin Intian mittakaavassa), vähän viileämpi, rauhallinen. Hostelli nimeltään Panorama Guest House oli viihtyisä. Respan setään taisimme ihastua vähän molemmat. Aamupäivä meni huonetta odotellessa sekä miulla vielä toipuessa; aamupalaksi sain alas kolme banaaninpalaa ja vähän jugurttia. Se on jännää kun ruokahalu häviää - miulle sitä tapahtuu niin kauhean harvoin!
Iltapäivällä kunto ei antanut periksi kävellä kauhean paljon, joten ajelimme puutarhaan joka oli jälleen vihreä, rauhallinen ja siisti. Illalla retkeilimme Monsuun Castleen, korkean kukkulan päälle rakennettuun linnaan(josta piti tulla 19-kerroksinen, mutta työ on jäänyt pikkuisen kesken; kerroksia on kaksi). Juuri kun aloimme kivuta kohti huippua (auton kyydissä, tosin) alkoi monsuunisade. Siellä kukkulan päällä myrsky oli hienon näköinen; tosin näkymät alas kaupunkiin jäivät pilvien takia näkemättä. Koska saavuimme paikalle hyvin myöhään, paluukyyti alas meinasi jäädä saamatta. Onneksi kahvilan pojat ystävällisesti ahtautuivat itse takaluukkuun ja antoivat kyydin alhaalla odottavalle riksalle. Illallinen mahdottoman romanttisessa ravintolassa oli hyvä piste lomapäivälle. Yöllä uni maistui.

Toisen päivän iltana näin rajastanilaisia tansseja; naisia jotka tanssivat tuli pään päällä, tai istualtaan erilaisia kilkuttimia soittaen, tai kaiken huippuna mamma joka pisti viisi ruukkua päänsä päälle ja hyppäsi lopuksi lasinsirujen päälle. Miuta vähän stressasi se että ruukut tippuvat -eivät tippuneet - mutta kokemus oli stressinkin arvoinen .

Sunnuntaiaamuna lähdimme bussilla kohti Mt.Abua. Tällä kertaa bussi löytyi ilman ongelmia, ja matka sujui jälleen viihtyisästi maisemia katsellessa. Tosin viimeiset kilometrit olivat mielettömän kapeaa ja mutkaista vuoristotietä, sen kiipeäminen bussilla jännitti eikä ihan vähän. Onneksi bussi meni hiljaa, ehkä siksi ettei sillä päässyt kovaa, parempi niin yhtä kaikki. Samasta bussista löytyi myös kaksi mahdottoman mukavaa saksalaistyttöä joiden kanssa hengasimmekin koko loppupäivän ja -illan.
Mt. Abu on paikallisten suosima lomapaikka, ilmeisesti siksi että siellä on viileää myös kesäkuumalla.
Toimme sateen tullessamme, joten suunniteltu vaellus jäi toteutumatta molempina päivinä. Oli kyllä mukavaa nähdä, miten innoissaan intialaiset itse olivat sateesta; pari viime vuotta on ilmeisesti menty aika kuivilla. Sen näki myös Nakki-järvestä (niin, sen nimi ON Nakki), sen vedenpinta oli laskenut metrejä vuosien kuluessa.

Näimme kuitenkin hienoja maisemia, ja lisäksi myös hautajaissaattueen. Miehet saattoivat vainajaa suurena kulkueena pitkin pikkuisen Mt. Abun kaupungin katuja. Vainaja oli peitetty kukilla, ja saattueen edellä kulki miehiä laulamassa ja soittamassa kelloja. Naisia ei kulkueessa ollut, mutta näimme vilaukselta talon jonka pihaan oli kerääntynyt joukko itkeviä naisia; ilmeisesti he olivat kokoontuneet suremaan sinne. Veti se hiljaiseksi, vaikka saattue itsessään oli äänekäs.

Kotimatka oli sitten taas eräänlainen. Laskeutuminen alas pelotti oikein todella, kun kuski halusi ajaa rallia sillä samalla mutkaisella, kapealla tiellä. Tosin tienvarsitemppelissä tehtiin nopea pitstoppi, haettiin siunausta matkalle. (Sitä tehdään täällä paljon, esimerkiksi tiettyä siltaa ylittäessä riksakuskit poikkeuksetta pysähtyvät antamaan lantin temppeliin).Lisäksi matka kesti luulemamme kahdeksan tunnin sijaan yksitoista tuntia, ja rapiat päälle, kun kesken matkan tiet olivat niin tukossa että piti ajella välillä vastaantulijoiden kaistalla ja silloinkin kahtakymppiä. Perillä Jaipurissa saimme riksan heti bussin ovelta, mutta nuori jannu meinasi ajaa kolarin kun unohti katsoa tietä. Se olisi ollut jotenkin sopiva lopetus muutenkin mielenkiintoiselle kotimatkalle. Onneksi kuitenkin kotona huoneemme ovi oli lukittu - kiitos oma-aloitteiselle talonnaiselle joka oli myös viikonlopun aikana lähtenyt käymään kotikylässään - eikä avainta löytynyt tuntiin.

Joten viikko oli huono mutta hyvä. Neljän päivän viikonloppu ja poistuminen Jaipurista vehreämmille maille teki tosi hyvää. Jälleen tapasimme kovin avuliaita intialaisia, joiden avulla asiat lopulta järjestyivät, näimme hienon, hienon Udaipurin, ja löysimme vielä kaksi mukavaa saksalaista. Kunto paranee hitaasti, mutta paranee kuitenkin, ruokahalu on alkanut palata. Plussan puolelle jäätiin.

Paluu töihin oli ihan mukava. Tällä viikolla tiedossa on vierailuja slummeihin. Toimiston pomo pyysi hartaasti että pitäisin parempaa huolta itsestäni ettei tarvitsisi taas viettää viikkoa saikulla. Noh, miehän olenkin siellä erittäin korvaamaton. Viikon makaamisen jälkeen on kuitenkin hyvä tehdä jotain, edes lähteä liikkeelle talosta.


Vielä on neljä viikkoa jäljellä. Välillä se tuntuu toivottoman pitkältä ajalta, pahoina hetkinä harkitsen lentolipun aikaistamista parilla viikolla. Ehkä kuitenkin katson loppuun saakka tämänkin tarjouksen. Esimerkiksi viime yönä bussissa olin taas mielissäni siitä että olen Intiassa yöbussissa. Kunpa vain, kunpa vain pysyisin terveenä!