Sopeutumisia

Toinen viikko Intiassa kallistuu kohti loppuaan.

Viime viikonloppuna kävin katsomassa Taj Mahalia Agrassa. Kannatti. Melkein itketti, kun se avautui eteen ensimmäistä kertaa. En normaalisti ole ihan niin herkkä, mutta nyt takana oli yö erittäin lämpöisessä bussissa. Nukuin ehkä tunnin.
Bussimatka oli kuitenkin miellyttävä yllätys, omille kolmimetrisille koiville oli hyvin tilaa ja bussissa numeroidut paikat joten istumaan pääsi varmasti. Hinta euroissa noin vitosen luokkaa.
Agran reissu oli (alkukankeutta lukuun ottamatta) varsin onnistunut, olin koko ajan ihan valtavan innoissani Intiasta ja erityisesti siitä että olen itse täällä.

Noin muuten mielialat ovat aaltoilleet ylös alas. Esimerkiksi eilisenä aamuna melkein tuhersin itkua moporiksassa matkalla töihin, kun kuski ei taaskaan osannut perille eikä itselläkään ollut hajua siitä missä mennään, saatikka siitä mihin pitäisi mennä. Kerran, kaksi on käynyt niin, ettei kuski osaa perille ja alkaa siksi vaatia lisää rahaa kesken matkan. Se on vähän pelottavaa, kun on keskellä täysin vierasta aluetta. Toistaiseksi on selvitty ilman lisämaksuja tai ongelmia.

Toisaalta taas, työ orpokodissa, Apna Gharissa, on aika hauskaa. Olen päättänyt olla stressaamatta siitä. Samoin vapaa-ajan vietto esimerkiksi hindinkielisessä leffassa (Rajneeti voittaa taatusti kaikki Oscarit ja Golden Globet poliittisen draamatoiminnan sarjassa)tai hikisissä basaareissa on mukavaa. Niin siinä on toistaiseksi käynyt, että päätyi Intiaan viettämään aikaa muiden suomalaisten kanssa. Mutta tässä koti-ikävässä se on kait ihan suotavaa.

Elämä täällä on yhtä absurdia tilannetta. Kun tulee hikisenä kotiin eikä vettä olekaan enää. Kun huitoo riksakuskia ja paikalle tulee samalla parit motoristit jotka tarjoavat kyytiä ilmaiseksi - “Don’t worry, I have a helmet in my home!”. Kun leffateatterissa ihmiset puhuvat vapautuneesti kännykkään ja käyvät ostamassa popcornia jos siltä just nyt tuntuu. Kun ei yhtään tiedä mitä tässä nyt oikein on menossa. Välillä on vaikeaa tunnistaa, onko tilanteessa jotain aidosti pelättävää vai ei. Itse olen varmuuden vuoksi epäluuloinen kaikkea kohtaan. Koko aikaa ei kuitenkaan jaksaisi olla peloissaan; ehkäpä tasapaino vielä löytyy?

Täällä tuntuu kuitenkin hyvältä kuulua naisten heimoon. Paikalliset naiset, niin kuin vaikka orpokodin johtaja ja työntekijät, ovat loputtoman kilttejä ja auttavaisia. Olisi mukava tietää heidän ajatuksistaan ja elämästään enemmänkin. Harmi ettei yhteistä kieltä ole.

Tänään oli ihan hyvä päivä. Vettä tulee, sähköt toimii, riksakuski löysi perille melkein heti, vatsa ei ole kipeä tai sekaisin. Kyllä tämä tästä, kuulkaa.