Ensimmäisistä päivistä

Joitain päiviä on ehtinyt vierähtää Aasianmaalla. Olen asettunut asuntolaani, aloittanut työt, ja tingannut ensimmäiset moporiksakyydit (tunnetaan täällä myös tuk-tukkeina).

Vielä en ole kovin ihastunut Intiaan, enkä ehkä tulekaan tottumaan kuumuuteen, likaisuuteen ja ihmisiin jotka asuvat esimerkiksi liikenteenjakajissa ja siltojen alla.
Liikenteenjakajista on hyvä rakentaa aasinsilta liikenteeseen, jota lienee päivitelty jokaisessa blogissa, matkakertomuksessa ja jutussa jota Intiasta koskaan on tehty tai tullaan tekemään ja kertomaan. Niinpä voin vain tyytyä toteamaan, että liikenne on juuri sellaista mitä kerrotaan, mutta siihen tottuminen ei näyttäisi vievän paljoakaan aikaa. Naurattaa jo valmiiksi ajatus itsestä auton ratissa kun Suomeen paluu koettaa.

Kovin erilaista on kuin kotona, tai missään missä olen aikaisemmin ollut. Kiehtovaa se on, ja samalla naurattaa monet absurdit tilanteet. Suomalainen villasukkakotihiiriseinäruusu muuttuu Intiassa nähtävyydeksi. Esimerkiksi lähikojulla limppariostoksilla ollessa tiskin taakse kertyi kymmenkunta miestä tuijottamaan skandinaavisen vaaleaa ihmettä. Mitään inhottavaa ei kuitenkaan ole vielä tapahtunut, ja tuijotuksen toki kestää; on siihen saattanut itsekin joskus syyllistyä.
Tänään on huvittanut myös kotikadun varrelta löytynyt sänky, jossa mies otti päikkäreitä, ja kamelikuskit jotka ihan luontevasti suhaavat kaoottisen moottoriliikenteen keskellä, sekä vielä tietenkin vessat joissa on reikä lattiassa eikä vessapaperia - käsi on luotu siihen tarkoitukseen. Mie kyllä käytän sitä paperia kuitenkin.

Töistä sen verran, että lopulta päädyin opettajaksi poikien orpokotiin. Muut eivät juuri puhu englantia, mutta tähän asti on selvitty ihan hyvin. Pojat vaikuttavat ihan tyytyväisiltä oloihinsa, ja orpokoti onkin tosi siisti vaikkakin pieni, ja henkilökunta mukavaa kielimuurista huolimatta(tai ehkä juuri sen takia?) . Vähän ulalla olen siitä, miten opettaa matikkaa vieraalla kielellä, varsinkin kun tuo hindinkielentaito on olematon. Ja on vaikea olla puuttumatta kun lapsia läpsitään - se on täällä ihan yleistä.

Koti-ikävä on ollut kova. Olin siihen varautunut, mutta kyllä sopeutuminen silti teettä työtä, luulen että olen siinä vasta alussa.
Siihen on kovasti auttanut ns. normaalien asioiden tekeminen, niin kuin ruokakaupassa käyminen, pyykinpesu, töissä käyminen. Lisäksi on mukavat ihmiset; asuntolassa asuu paljon nuoria aikuisia eri maista, jotka tekevät vapaaehtoistöitä tai harjoittelua eri organisaatioissa.
Ja vielä langaton netti, jolla pääsee jokapäivä juttelemaan kotiin, on ihana, ihana keksintö.

Päätän raporttini tällä kertaa täältä tuonne. Kirjoitan varmasti pian lisää.