Slummeja ja muuta jännää

Tällä viikolla pääsin vierailuille Jaipurin slummeihin. Toimistolla on kaksi ranskalaista harjoittelijaa joiden projektin puitteissa pääsin mukaan tutustumaan heidän työkenttäänsä eli slummien kouluihin.

Koulu on kyllä kovin suureellinen sana näille paikoille. Ensimmäinen oli keskellä valtavia jäteläjiä, neljä keppiä kannatteli pressun ja aaltopellinpalasia joiden alla lapset istuvat likaisen maton päällä. Sateella matto oli märkä - kyhäilty suoja ei pitänyt kummoisemmin vettä. Opettajalla oli yksi muovituoli, liitutaulu ja liitua; kaikilla oppilailla ei ollut kyniä tai paperia. Kovin resuisia ja likaisia ja laihoja olivat kaikki lapsista aikuisiin, kärpästen peitossa.
Loput kouluista eivät olleet kummoisempia. Lisäksi mietitytti, kuinka paljon lapset todella lopulta oppivat, koska kaikki eivät käy koulua joka päivä, jos edes joka viikko, opettajia on vain yksi kun oppilaita on jopa nelisenkymmentä yhtä aikaa, kaikki eri ikäisiä ja eri tasoisia. Edes jonkinlainen koulutus on parempi kuin ei koulutusta ollenkaan, mutta hädin tuskin.

Reissu oli todellinen reality bites- päivä. Tapasin myös kymmenvuotiaan tytön, joka oli menossa naimisiin kahden vuoden päästä (autan tässä huonommin matikkaa osaavia, siis 12-vuotiaana). Rajastanin osavaltiossa alaikäisten avioliitot toki lailla kiellettyjä, mutta lakia on ilmeisesti hankala valvoa. Tai sitten siitä ei välitetä tarpeeksi? Näin toki muitakin nuoria tyttöjä jotka olivat raskaana ja joilla pyöri jaloissa parikin tenavaa. Ikää näillä naisilla ei varmasti ollut kuuttatoista enempää.
Tietenkin olin lukenut, kuullut ja nähnytkin että tällaisia asioita Intiassa tapahtuu. Todelliseksi se kuitenkin tuli vasta nyt.

Jos olen aiemminkin kriiseillyt oman harjoitteluni kanssa, nyt se alkoi todella ahdistaa - en mie täällä ole tehnyt mitään millä lopulta olisi merkitystä kenenkään elämässä. Ja vaikka orpokodin pojillekin on jaettu melko huonot kortit, heillä on kuitenkin oikea rakennus kotina (eikä muovipusseista ja vaatteista kyhättyä surkeaa suojaa), ruokaa jokaiselle päivälle, heitä ei naiteta alaikäisinä ja he pääsevät joka päivä oikeaan kouluun; heillä on siis mahdollisuus.
Näille slummien tytöille miulla oli tarjota vain hymy ja hikinen käsi niiksi minuuteiksi jotka slummeissa vietimme.

Vähäsen kumminkin hymyilytti kun eräässä koulussa oli nuori äiti noin vuoden ikäisen lapsensa kanssa. He naureskelivat ja leikkivät keskenään, molemmat näyttivät - ainakin sillä hetkellä - iloisilta ja tyytyväisiltä; erityisesti lasta huvitti tällainen vaaleatukkainen, kalpea täti.

Jälleen vahvistui se käsitys, ettei miun elämänura ole kehitysyhteistyön parissa - ellen sitten tee sitä Suomesta käsin. Slummien kurjuus ei saanut miussa aikaan tahtoa tarttua toimeen, vaan se vain lamaannutti ja teki epätoivoiseksi: Näitä ihmisiä on niin monta, ja auttajia niin vähän, mitään valoa tunnelin päässä ei ole. Ja miten syylliseksi sitä voikaan tuntea itsensä, koska sattuu olemaan valkoihoinen suomalainen.

Toki tähän epätoivoon osasyynä on edelleen reistaileva terveydentila. Purjoilu on toki jäänyt, mutta ruoka tuntuu matkustavan läpi elimistön juuri jälkiä jättämättä. Syöminen tuntuu myös naurettavan vaikealta.
Asuinhuoneen seinästä kasvaa myös hometta, koska rakenteisiin taitaa päästä vettä jokaisesta sateesta. Ah tätä elon ihanuutta.

Ilma on kuitenkin edelleen niin viileä että uni maistuu - yöllisiä vessareissuja lukuun ottamatta. Tapasin uudestaan Mt. Abun mukavat saksalaistytöt ja sain viikonloppuna(listan mukaan suurimmalta osin) orgaanista pizzaa joka maistui raikkaalle ja löysin vielä nätin mekon itselleni tuliaisiksi. Aina jotain hyvääkin.

Kokeilen kuitenkin tässä tämän sosiaalisen median toimivuutta ja sitä miten sana tästä leviää ja paljastan, että päätin kuitenkin tulla kotiin jo perjantaina (13.päivä, toivotaan että koneet pysyy ilmassa). En jaksa enää sairastaa, ainakaan täällä, en halua leikkiä terveydelläni (monet tietänevät että vatsa on miun heikko kohta). En jaksa enää laskea päiviä ja olla masentunut ja epätoivoinen (pääasiallinen mielentila parin viime viikon ajalta). En jaksa Jaipurin likaisuutta enkä melua enkä ihmispaljoutta. Ja kuten sanoin, harjoittelusta on kadonnut kaikki motivaatio ja ilo. Niinpä luovutan ja päätän oleskeluni täältä tähän.
En mie siltikään kadu tänne tulemistani. Kokemus on ollut unohtumaton, mielenkiintoinen, opettavainen, ehdottomasti kaiken hyvän ja pahan arvoinen.
Paitsi postikortit jäi lähettämättä. Sori.

Seuraavan (ja ehkä viimeisen?) kerran kirjoitan luultavasti Suomesta. Olettaisin, että Suomen numeroni alkaa toimia jos ei perjantaina 13. päivä, niin viimeistään maanantaina 16.8.

Siihen asti, toverit!